Syömishäiriö

Syömishäiriö vie ainakin multa ison osan elämästäni. Se kalvaa, kolkuttelee ja ennen kaikkea syö mua enkä mä sitä.

Mulla on bulimia, näin olen itse päätellyt. Nyt on vasta avunpiirissä myönnetty sanalla syömishäiriö, mutta lääkärihän siihen diagnosointiin vaaditaan.

Toissaviikolla oksensin viidesti, viime viikolla kahdesti. Tää menee aina vain pahemmaksi, mun pää melkein hajoaa tähän. Mä en vaan jaksa tätä rataa jatkaa, kroppa pettää ihan varmasti jossain vaiheessa. Kroppa on pettämässä jo muutenkin tässä... En ymmärrä, miksi sitten teen näin.

Joskus suunnittelen, miten ahmin ja oksennan. Joskus taas se tulee aivan ex tempore, spontaanisti. Se stressaa ja ahdistaa, vaikka asiathan ovat muuten todella hyvin.

Miksi sitten teen näin?
En tiedä.

Pienin askelin

Tässä välissä on tapahtunut aivan kamalan paljon. Koulu loppui nyt kokonaan viimeisiä kirjoituksia lukuun ottamatta. Nyt on lukuloma ja aika tosiaan menee vain lukemiseen. Vaikkei minulla ole rankkaa, olen silti edelleen uupunut. En kerkiä missään vaiheessa tosissani keräämään menetettyjä
voimiani takaisin. Nukkumiseni on huonompaa jälleen.
Odotan unta pitkälle aamuyöhön. Muodostan kattoni puiden syistä mielessäni kuvioita, kuten aina pienenä. Nukun levotonta unta ja heräilen aamuyöstä.
Miksen voi olla vielä se pieni tyttö, joka voi mennä äidin viereen kun pelottaa tai jos ei saa unta.
Näinä hetkinä kaipaan sitä aikaa aivan liikaa.

Huomaan muutosta itsessäni. Ennen en uskaltanut ajatella tulevaisuutta. En suostunut ystävieni lailla haaveilemaan tulevasta elämästä, miettimään mitä tulevaisuudelta haluan tai toivon. Nyt annan itseni jo varovasti kurkistaa haaveisiini. Saatan makoilla sängyllä pitkiä aikoja miettien tulevaa. Nyt tajuan, kuinka paljon toiveita ja odotuksia minulla on. Ja haluan ihan todella saavuttaa ne kaikki. Olen myös ymmärtänyt, että nämä haaveet ovat asioita, jotka kannattelevat minua ja saavat jaksamaa. Nyt minulla on asioita, joiden vuoksi haluan olla se sama vanha minä, joka joskus olin. Haluan antaa itselleni anteeksi ja päästää irti ongelmistani.
Välillä romahdan ja menetän uskoni haaveisiini, mutta tiedän nyt, että se menee aina ohi jossain vaiheessa. Siihen täytyy vain jaksaa uskoa ja tavoitella parempaa.

Olen kärsinyt sitkeästä flunssasta ja se on rajoittanut tekemisiäni ja menemisiäni. Mieleni huutaa ulos juoksemaan, haluan liikkua. Nyt kun oloni on jo parempi, olen uskaltanut aloittaa treenaamisen taas uudelleen. Mutta vain kotona, sillä en saa itseäni enää salille. Olen liian epävarma itsestäni vielä, että voisin mennä sinne. Vielä kun ilmat hieman lämpenevät aion aloittaa lenkkeilyn taas uudelleen. Liikunta on ollut minulle aina keino purkaa ajatuksiani ja pahaa oloani. Tarvitsen sitä pysyäkseni kasassa. Joskus kaikki meni yli ja en osannut lopettaa. Kehoni pisti vastaan ja olin jatkuvasti kipeänä. Liikunta jäi melkein kokonaan ja mielialani lähti kovaan laskuun. Menetin tuolloin kaiken. Ja myös terveyteni. Nyt yritän pikkuhiljaa saada itseäni taas ylöspäin. Tarvitsen auttavan käden, mutten uskalla tarttua siihen. Pelkään liikaa.

Enää kolme viikkoa täytyy jaksaa. Kolme viikkoa ja lukio on ohi ja saan edes sen osalta hengähtää. Aion selvitä ja minähän selviän. eikö?

http://www.youtube.com/watch?v=Q3wqyh11hk8