Ajatusten vanki

Tuntuu, että olen hukassa jälleen. Oloni on liian tyhjä, liian tasainen. En koe niitä vahvoja tunteita enää kuten ennen.
Joskus saatoin nauraa ääneen ilman syytä, koska olin niin onnellinen. Tunsin erilaisia tunteita ja tunnistin ne. Nyt en oikeastaan jaksa välittää olenko surullinen vai vihainen, en jaksa, enkä tiedä mistä se johtuu.

Olen jollain lailla tyhjän päällä nyt. Lukio loppui ja minulla ei ole mitään. Olen kotona yksin itseni kanssa. Kuuntelen päivät pitkät ajatuksiani, jotka ovat ristiriitaisia. Toinen ääni käskee syömään, koska on nälkä, toinen tyrmää ajatuksen pahoilla sanoilla. Päässäni humisee enkä saa mitään aikaiseksi. Minulla on syyllinen olo, koska muut ahertavat töissä ja koulussa, minä kulutan päiväni maaten sohvalla kuunnellen ajatuksiani ja treenaten, sillä salille en jaksa lähteä.
Toisaalta tämä "vapaa" on varmasti jaksamiselleni hyväksi, sillä saan levätä ja kerätä voimiani. Silti olen jatkuvasti todella väsynyt, vaikka nukun kymmenen tuntia melkein joka yö. Olen väsynyt olemaan väsynyt, jälleen.

Olen syömisteni kanssa todella ristiriitaisessa suhteessa. Toisaalta ajattelen, etten kestä olla syömättä, ja toisaalta taas, että on pakko syödä vähemmän ja vähemmän. Näen peilistä itseni aina vain isompana ja isompana... silti tunnen kylki-, lonkka- ja solisluuni selkeämmin kuin ennen. En tiedä enää mitä uskoa. Omia silmiäni, tuntoaistiani vaiko muiden sanoja.

Kokoan kerran murtunutta muuriani taas uudelleen.
Paljastin itsestäni liikaa ja nyt pelkään tulevaa.
Pala palalta muuri vahvistuu ja päästän itsestäni ulos aina vain vähemmän.
En osaa enää kertoa olostani tai jaksamisestani, en löydä sille sanoja.
Työnnän ihmisiä kauemmas, en anna tulla lähelle.
Teen muuristani vahvan, en anna sen murentua enää.
En halua, sillä pelkään liikaa.

Minä mokaan kaiken aina uudestaan. Olin satuttamatta itseäni kolme kuukautta, se oli minulla pisin aika ilman. Kaikki tämä meni hukkaan yhtenä valvottuna yönä, jolloin en jaksanut enää, jolloin hukuin loputtomiin kyyneliini. Niihin joita olin pitänyt taas sisälläni aivan liian kauan.
En ole varmaan täällä edes kertonut viiltelystäni. Se on sanana jo raskas kirjoittaa, en halua tehdä niin. Pakko päästä eroon. Lupauksia, joiden puolesta aina pelkään.

Syömishäiriö

Syömishäiriö vie ainakin multa ison osan elämästäni. Se kalvaa, kolkuttelee ja ennen kaikkea syö mua enkä mä sitä.

Mulla on bulimia, näin olen itse päätellyt. Nyt on vasta avunpiirissä myönnetty sanalla syömishäiriö, mutta lääkärihän siihen diagnosointiin vaaditaan.

Toissaviikolla oksensin viidesti, viime viikolla kahdesti. Tää menee aina vain pahemmaksi, mun pää melkein hajoaa tähän. Mä en vaan jaksa tätä rataa jatkaa, kroppa pettää ihan varmasti jossain vaiheessa. Kroppa on pettämässä jo muutenkin tässä... En ymmärrä, miksi sitten teen näin.

Joskus suunnittelen, miten ahmin ja oksennan. Joskus taas se tulee aivan ex tempore, spontaanisti. Se stressaa ja ahdistaa, vaikka asiathan ovat muuten todella hyvin.

Miksi sitten teen näin?
En tiedä.

Pienin askelin

Tässä välissä on tapahtunut aivan kamalan paljon. Koulu loppui nyt kokonaan viimeisiä kirjoituksia lukuun ottamatta. Nyt on lukuloma ja aika tosiaan menee vain lukemiseen. Vaikkei minulla ole rankkaa, olen silti edelleen uupunut. En kerkiä missään vaiheessa tosissani keräämään menetettyjä
voimiani takaisin. Nukkumiseni on huonompaa jälleen.
Odotan unta pitkälle aamuyöhön. Muodostan kattoni puiden syistä mielessäni kuvioita, kuten aina pienenä. Nukun levotonta unta ja heräilen aamuyöstä.
Miksen voi olla vielä se pieni tyttö, joka voi mennä äidin viereen kun pelottaa tai jos ei saa unta.
Näinä hetkinä kaipaan sitä aikaa aivan liikaa.

Huomaan muutosta itsessäni. Ennen en uskaltanut ajatella tulevaisuutta. En suostunut ystävieni lailla haaveilemaan tulevasta elämästä, miettimään mitä tulevaisuudelta haluan tai toivon. Nyt annan itseni jo varovasti kurkistaa haaveisiini. Saatan makoilla sängyllä pitkiä aikoja miettien tulevaa. Nyt tajuan, kuinka paljon toiveita ja odotuksia minulla on. Ja haluan ihan todella saavuttaa ne kaikki. Olen myös ymmärtänyt, että nämä haaveet ovat asioita, jotka kannattelevat minua ja saavat jaksamaa. Nyt minulla on asioita, joiden vuoksi haluan olla se sama vanha minä, joka joskus olin. Haluan antaa itselleni anteeksi ja päästää irti ongelmistani.
Välillä romahdan ja menetän uskoni haaveisiini, mutta tiedän nyt, että se menee aina ohi jossain vaiheessa. Siihen täytyy vain jaksaa uskoa ja tavoitella parempaa.

Olen kärsinyt sitkeästä flunssasta ja se on rajoittanut tekemisiäni ja menemisiäni. Mieleni huutaa ulos juoksemaan, haluan liikkua. Nyt kun oloni on jo parempi, olen uskaltanut aloittaa treenaamisen taas uudelleen. Mutta vain kotona, sillä en saa itseäni enää salille. Olen liian epävarma itsestäni vielä, että voisin mennä sinne. Vielä kun ilmat hieman lämpenevät aion aloittaa lenkkeilyn taas uudelleen. Liikunta on ollut minulle aina keino purkaa ajatuksiani ja pahaa oloani. Tarvitsen sitä pysyäkseni kasassa. Joskus kaikki meni yli ja en osannut lopettaa. Kehoni pisti vastaan ja olin jatkuvasti kipeänä. Liikunta jäi melkein kokonaan ja mielialani lähti kovaan laskuun. Menetin tuolloin kaiken. Ja myös terveyteni. Nyt yritän pikkuhiljaa saada itseäni taas ylöspäin. Tarvitsen auttavan käden, mutten uskalla tarttua siihen. Pelkään liikaa.

Enää kolme viikkoa täytyy jaksaa. Kolme viikkoa ja lukio on ohi ja saan edes sen osalta hengähtää. Aion selvitä ja minähän selviän. eikö?

http://www.youtube.com/watch?v=Q3wqyh11hk8

Vaihe joka menee vain ohi

Viime päivinä olen vakuutellut itselleni, että tämä on vain vaihe, joka menee ohi. On niin helppoa syödä, mutta vielä helpompaa on työntää sormet kurkkuun ja oksentaa. Silloin vain vakuuttelee sanoilla: "Tämä on vain tähän ikään kuuluva vaihe, joka menee kyllä pian ohi. Tämä on vain väliaikaista. Tämä on aivan normaalia." Silti tiedän, ettei tämä mene ohi noin vain.

Ennenkin on ollut tällaista. Ennenkin olen tarvinnut tähän apua. Käyn edelleen psykiatrian poliklinikalla, mutta voinko ottaa asian siellä todella puheeksi? Voinko todella ajatella, että kukaan voisi ymmärtää tätä tuskaa, mitä tämä oksentelukierre - bulimia? - tuo tullessaan? Ehkä vain sellainen, joka on kokenut saman, voi ymmärtää.

Jollain tapaa tämäkin on riippuvuus. Jollain tapaa tämäkin kertoo pahasta olostani, vaikka mieleni onkin ollut todella virkeä viime aikoina. Ainoastaan syöminen, sen ajattelu ja sen toteuttaminen tuottavat tuskaa. Ja ennen kaikkea tämä ahdistus oksentamiseni jälkeen.

Anteeksi, oli pakko vuodattaa tämä asia. Kaikkihan on muuten todella hyvin!

She can be like all the other girls

Voi kunpa voisin olla kuin muut... Elää normaalisti, elää niin kuin muutkin. Niin kuin normaalit. Miksi pitää olla joku mielenterveysongelmapaska? Huono ja arvoton... Tavallaan. Tavallaan arvoton. Tavallaan kuitenkin arvokas. On hankalaa elää tällaisessa ristiriitojen meressä itsensä kanssa.

Syöminen on hankalaa. Tänään olen syönyt liikaa. Siis todella paljon liikaa... Ja eräs kaverini kyselee jatkuvasti, olenko herkutellut jne. Entä jos en jaksa olla hänelle siitä tilivelvollinen? Entä jos en vain jaksa enää tätä syömisongelmakierrettä? Että kun olen "kotona", syön liian vähän, mutta täällä missä juuri nyt istun tätä kirjoittelemassa, syönkin ihan ylenmäärin liikaa... Miksi syömiseni heittelehtii laidasta toiseen? Miksen voisi vain olla luisevan laiha ja kaunis?

Joku kerran kysyi multa, miltä tuntuisi olla niin laiha, mitä haluaisin olla. Vastasin, että ihanalta. Koska silloin ei ainakaan olisi lihava. Mutta tämä kysyjä taas sanoi siihen, että se olisi rumaa, vastenmielistäkin. Inhottavaa. Eikä silloin todellakaan olisi onnellinen ja jaksaisi mitään... No mutta miksi sitten haluaisin olla niin laiha? Jotenkin ihannoin sitä. Olen ihannoinut yläasteen alkuajoista asti, jolloin painoin vajaa 50 kiloa. Nyt painan vajaa 100 kiloa eli puolet enemmän. Miksi? Miksi kävi näin? Koska psyykenlääkkeet, ylensyönti ja kaikki sellainen. Liikkumattomuus.

Syytän lihavuudestani itseäni paljon. Sitä miksi tuhlasin kaikki rahani aikoinaan vain syömisiin. Ja miksi olin kerran syömättä niin että pyörryin ja olisi voinut oikeasti tapahtua jotakin vakavaa. Lähellä oli, koska lääkärireissuhan siitä tuli, ja verensokeritkin olivat laskeneet todella matalalle, lähes olemattomiin. Ihmeellisintä oli, että jaksoin niinä aikoina liikkua ja pysyä pystyssä, vaikka söin niin vähän. Sen jälkeen seurasikin sala-ahmiminen. Ja siitä lihominen. Nyt äärilaidasta toiseen kulkeminen, jopa saman viikon aikana. Paino jojoilee, kaikki jojoilee elämässäni samalla tavalla.

Tunteet vaikuttavat siihen, mitä ja miten syö. Elämäntilanne vaikuttaa siihen paljon. En voi hyvin, en psyykkisesti enkä fyysisesti. Oon kipee. Oon ollut kovassa kuumeessa jo monta päivää. Väsyttää, eikä oikein mikään huvita. Öisin on hankala nukkua. Öisin on hankala tehdä kuitenkaan mitään, vaan lääkkeillä on saatava edes jonkinlainen uni aikaan. Edes pariksi tunniksi kerrallaan, turrutettava paha olo pois nukkumalla. Eikä sitten aamulla meinaa jaksaa nousta sängystä, on tokkurassa, on väsynyt... Eikä mikään jaksaisi oikein kiinnostaa.

Masennuskyselystä tuli pisteiksi 50 pistettä eli vaikea masennus. Tein sen tänään netissä. Mullahan on ollut vaikean masennuksen kausia, mutten nyt uskoisi millään voivani olla ihan niin masentunut... Tai sitten olen, vaikka esitänkin normaalimpaa kuin olenkaan. Olen yrittänyt puhua masentuneesta olostani, mutta juuri kukaan ei ole ottanut sitä tosissaan... Harmittaa.

Kuuntelen surullista musiikkia, mutta tämä yksi kyllä kolahtaa muhun suoraan sanoen paljon. Kuin unelmaani, kuin elämääni jossain vaiheessa - niin surullisella tavalla...

Nyt tämä nuori neitokainen menee nyt nukkumaan, ja herää aamulla jälleen uuteen päivään täynnä haasteita, joita tuskin voi enää jaksaa voittaa... Toivoa kuitenkin on, älkää huolehtiko.

I have to try

Anteeksi pitkä hiljaiseloni. Minulla ei ole ollut aikaa eikä inspiraatiota kirjoittaa tänne, mutta nyt yritän olla aktiivisempi.

Elämä koettelee minua taas, pistää voimani koetukselle.
En ymmärrä itseäni, miksi kaikesta pitää aina tehdä ongelma, miksi syöminen, liikunta, normaali elämä, kaikki täytyy tehdä itselleen hankalaksi. Minulle käy aina niin. Kaikesta voisi päästä paljon helpommallakin, itselleen voisi olla paljon kiltimpi. Huomaan aina jossain vaiheessa, kuinka ennen normaali asia tuottaa minulle yhtäkkiä vaikeuksia, saa ahdistumaan, hallitsee ajatuksia.
Syöminen on tällä hetkellä todella vaikeaa, myönnän sen nyt. Se vie kohtuuttoman paljon ajatuksia, hallitsee niitä liikaa.
Katson tarkkaan mitä syön, minulla on niin sanottuja "turvallisia" ruokia, joita voin syödä, tarkat ajat kuinka pitkän ajan jälkeen voin taas syödä ym. hullua eikö?

Nyt pitäisi olla täysin keskittynyt koulujuttuihin, ylppärit lähestyvät taas ja stressi kasvaa.
Pelkään kuinka selviydyn, kun kaikki muu vie niin paljon energiaa tällä hetkellä.
Yritän kuitenkin kovasti.
Olen joutunut kaiken tämän takia laskemaan tavoitteitani kovasti, olen joutunut jättämään asioita tekemättä ja muuttamaan suunnitelmia useaan otteeseen lukion aikana.
Nyt ainoa tavoitteeni on saada vielä lukion päättötodistus ja saada painaa valkolakki päähän,
tämän aion vielä saavuttaa.

Olen elämässäni kovin  yksin, vaikka minulla on paljon rakkaita ihmisiä lähelläni. Syy on minun, sillä en puhu ihmisille. En kerro asioistani, paljasta itsestäni asioita pintaa syvemmältä.
Olen ongelmieni ja päätösteni kanssa yksin.
Minulla on ainoastaan muutama henkilö, jotka tietävät minusta enemmän, jotka ymmärtävät, osaavat auttaa ja ovat suuri tuki. He riittävät, en tarvitse enempää. Tosin on surullista, että ketään näistä henkilöistä ei ole minun perheestäni. Ehkä vielä joskus opin kertomaan asioistani enemmän, uskallan pyytää apua ja annan ihmisten myös auttaa. Tähän mennessä en ole vielä juurikaan osannut ottaa apua vastaan. Se on vaikeaa.

Haaveilen jo kovasti tulevaisuudesta. Haluan muuttaa toisaalle, pois kaikesta tutusta, jonka ympäröimänä olen elänyt elämäni tähän päivään asti.
Haluan aloittaa elämän uudelta pohjalta, uudessa opiskelupaikassa, uudessa kaupungissa, omassa asunnossa. Ehkä näin voin päästää menneistä irti, antaa asioiden olla ja kerätä uusia parempia muistoja, vanhojen tilalle.

Siipeni murtuneet

Vähän surullisempi olo tänään. On vaikeuksia... Erilaisia vaikeuksia. Mutta niistä kaikista en jaksa nyt kirjoitella, vain yhdestä syntyy tähän tekstiä.

Syöminen on siis tämä vaikeus, josta haluaisin tänään tänne kirjoittaa. On vähän hankalaa elää ajatellen syömistä, elää syödäkseen tai olemaan syömättä. Luin tuossa yksi päivä Kg-lehteä, missä oli sellainen pieni kysely itselleen. Mitä enemmän ruksitti väittämiä (edes mielessään), sitä pahempia ongelmia syömisen kanssa on. Aika lailla laidasta laitaan syömisongelmani ovatkin.

Niitä ei ole diagnosoitu, vain "sekamuotoisia syömishäiriöoireita" on siitä huolimatta eräässä lääkärin B-lausunnossa lukenut. Ja tosiaan - ne ovat sekamuotoisia, ääripäästä toiseen heilahtelevia. On syömättömyyttä, mutta vastapainoksi myös ahmimista. On anorektista, on bulimistista, on BEDin tyyppistä. Suurin ongelma on pääni sisällä, ei niinkään syömiskäyttäytymisessäni tai liikunnan määrässäni. Ei juuri muissakaan tavoissa hallita painoa, vaikka se pyöriikin päässäni ja laihdun jatkuvasti. Olen laihtunut vuodessa noin 22 kiloa, mikä on todella iso ja huikea saavutus. Silti näen itseni aina vain entistä lihavampana. Viimeksi tänään eräs ystäväni sanoi, että olen laihtunut selkeästi... Miksi sitten näen itseni aina vain lihavampana? Miksen sitten osaa suhtautua ruokaan elintärkeänä asiana, vaan "pelleilyn" kohteena? Mielihyvänä, mielipahana. Vähän sekavana.

Miksi sitten en osaa vain antaa syömisteni olla? Miksen tee mitään, vaikka vielä voisin tehdä asioille jotakin? Miksen voi lopettaa jatkuvia päässäni huutavia ajatuksia, jotka antavat ohjeita syömisteni suhteen?

Koska olen heikko, voimaton ja uupunut. Koska olen vain minä.

Ja alle laitan vielä kappaleen, joka ikään kuin voisi kertoa minusta, Sanjasta.

Mariska & Pahat sudet: Kukkurukuu

Kuka olen?

Nyt taitaa olla minun vuoroni esittäytyä. Olen siis tämän blogin toinen kirjoittelija, keijupieni. Olen 18-vuotias pääkaupunkiseudulla asusteleva nuori, joka on pitkään suunnitellut blogin perustamista, muttei ole sitä saanut aikaiseksi, ennen kuin nyt hyvän ystäväni Sanjan kannustamana.

Käyn lukion viimeistä vuotta tällä hetkellä ja tulevaisuuteni suhteen olen todella epävarma, mihin lie joudun/pääsen. Voin sanoa, että koulu on ollut viimeiset kolme vuotta asia joka on vienyt elämässäni kaiken ajan ja energian ja se onkin vienyt minut uupumukseen asti.
Elämässäni on kuitenkin paljon asioita joista todella pidän, kuten poikaystäväni (valitettavasti vielä kaukosuhde), ystäväni, lukeminen, kirjoittaminen, musiikki, eläimet... ja paljon muuta. Ilman näitä en haluaisi elää.

Pidän myös liikunnasta todella paljon ja se onkin turvani, jolla saan pääni tyhjäksi ja hyvän olon. Myös leipominen ym. on mukavaa, tosin se on jäänyt vähemmälle omien syömisongelmieni takia. Rakastan myös matkustamista, ja olenkin sen suhteen onnekas, että olen saanut kiertää Suomea ja Eurooppaa perheeni kanssa joka vuosi. Haaveenani onkin tulevaisuudessa päästä kiertämään maailmaa yhä enemmän.



-tää ois hyvä neuvo mulle-

 



Nyt aivoni lyövät totaalisesti tyhjää, joten ehkä tämä alustava esittely oli tässä. Myöhemmin kerron itsestäni taas lisää. Loppuun kuitenkin vielä minun oma voimabiisini, joka saa minut aina paremmalle tuulelle ja sisäisen voiman heräämään taas.

https://www.youtube.com/watch?v=wydRTWe_8v8

Mitä?

Mitä? Mikä? Kuka? Ketkä?

Olette ehkä ihmeissänne tästä blogista. Tai ehkä mieluummin kiinnostuneita?

Sanottakoon, että olen Sanja. En ehkä oikealta nimeltäni, mutta tässä blogissa se on nimeni. Olen pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva melkein 22-vuotias nuori nainen. Kirjoittelen tätä blogia sielunsiskoni keijupienen kanssa. Hän kirjoittelee heti, kun ehtii. Mutta nyt on mun vuoroni esitellä itseni...

Kerroinkin itsestäni jo jonkin verran. Idea tähän blogiin syntyi erään nettisivuston kautta - ja siitä, etten pääse toteuttamaan täysin omassa blogissani kaikkia ideoita. Halusin siis luoda uuden tunnuksen ja uuden blogin, jotta pääsisin käsittelemään anonyymisti asioitani. Sekä tietysti saamaan hieman kaveria kirjoittelemaan kanssani.

Pidän luovuudesta, kirjoittamisesta ja piirtämisestä sekä maalaamisesta. Terveys on myös mulle tärkeä asia, vaikka se ei ehkä ulkonäöstäni näykään (tänne tuskin tulee laitettua kuvia itsestäni, mutta olen ylipainoinen reippaasti myös ihan lääkärin mukaan). Toisaalta - olen laihtumaan päin. Ehkä laihtuminen johtuu huonosta syömisestäni, vaikka toisinaan tuleekin vähän ahmittua liikaa. Ahmittua? Se on ehkä väärä sanamuoto. Joka tapauksessa, syömisen kanssa on pahojakin ongelmia aika ajoin.

Pidän myös valokuvaamisesta, joten tänne voi tulla jonkin verran kuvia. Ainakin tämän postauksen alle tulee kuva yhdestä keräilykeijuistani - muistuttaakseni mua sekä keijupientä elämän pienistä iloista!

Roikun aivan liian paljon tietokoneen ja internetin ihmeellisen maailman äärellä. En pärjäisi enää ilman tietokonetta ja nettiä... Puhelimeni oli vähän aikaa sitten huollossa, joten olin aivan hukassa! Mutta nyt on taas vähän asiat lähteneet järjestykseen päin... Vaikka toki rahahuolia onkin. Ja vähän kaikenlaisia huolia ja murheita. Olisi vaikea sanoa, etteikö niitä olisi. Koska niitä on koko ajan ja ihan liikaa...

Voisinpa vielä sanoa minun ja keijupienen yhteiskappaleen - Laura Närhi feat. Erin: Siskoni.