Vaihe joka menee vain ohi

Viime päivinä olen vakuutellut itselleni, että tämä on vain vaihe, joka menee ohi. On niin helppoa syödä, mutta vielä helpompaa on työntää sormet kurkkuun ja oksentaa. Silloin vain vakuuttelee sanoilla: "Tämä on vain tähän ikään kuuluva vaihe, joka menee kyllä pian ohi. Tämä on vain väliaikaista. Tämä on aivan normaalia." Silti tiedän, ettei tämä mene ohi noin vain.

Ennenkin on ollut tällaista. Ennenkin olen tarvinnut tähän apua. Käyn edelleen psykiatrian poliklinikalla, mutta voinko ottaa asian siellä todella puheeksi? Voinko todella ajatella, että kukaan voisi ymmärtää tätä tuskaa, mitä tämä oksentelukierre - bulimia? - tuo tullessaan? Ehkä vain sellainen, joka on kokenut saman, voi ymmärtää.

Jollain tapaa tämäkin on riippuvuus. Jollain tapaa tämäkin kertoo pahasta olostani, vaikka mieleni onkin ollut todella virkeä viime aikoina. Ainoastaan syöminen, sen ajattelu ja sen toteuttaminen tuottavat tuskaa. Ja ennen kaikkea tämä ahdistus oksentamiseni jälkeen.

Anteeksi, oli pakko vuodattaa tämä asia. Kaikkihan on muuten todella hyvin!

She can be like all the other girls

Voi kunpa voisin olla kuin muut... Elää normaalisti, elää niin kuin muutkin. Niin kuin normaalit. Miksi pitää olla joku mielenterveysongelmapaska? Huono ja arvoton... Tavallaan. Tavallaan arvoton. Tavallaan kuitenkin arvokas. On hankalaa elää tällaisessa ristiriitojen meressä itsensä kanssa.

Syöminen on hankalaa. Tänään olen syönyt liikaa. Siis todella paljon liikaa... Ja eräs kaverini kyselee jatkuvasti, olenko herkutellut jne. Entä jos en jaksa olla hänelle siitä tilivelvollinen? Entä jos en vain jaksa enää tätä syömisongelmakierrettä? Että kun olen "kotona", syön liian vähän, mutta täällä missä juuri nyt istun tätä kirjoittelemassa, syönkin ihan ylenmäärin liikaa... Miksi syömiseni heittelehtii laidasta toiseen? Miksen voisi vain olla luisevan laiha ja kaunis?

Joku kerran kysyi multa, miltä tuntuisi olla niin laiha, mitä haluaisin olla. Vastasin, että ihanalta. Koska silloin ei ainakaan olisi lihava. Mutta tämä kysyjä taas sanoi siihen, että se olisi rumaa, vastenmielistäkin. Inhottavaa. Eikä silloin todellakaan olisi onnellinen ja jaksaisi mitään... No mutta miksi sitten haluaisin olla niin laiha? Jotenkin ihannoin sitä. Olen ihannoinut yläasteen alkuajoista asti, jolloin painoin vajaa 50 kiloa. Nyt painan vajaa 100 kiloa eli puolet enemmän. Miksi? Miksi kävi näin? Koska psyykenlääkkeet, ylensyönti ja kaikki sellainen. Liikkumattomuus.

Syytän lihavuudestani itseäni paljon. Sitä miksi tuhlasin kaikki rahani aikoinaan vain syömisiin. Ja miksi olin kerran syömättä niin että pyörryin ja olisi voinut oikeasti tapahtua jotakin vakavaa. Lähellä oli, koska lääkärireissuhan siitä tuli, ja verensokeritkin olivat laskeneet todella matalalle, lähes olemattomiin. Ihmeellisintä oli, että jaksoin niinä aikoina liikkua ja pysyä pystyssä, vaikka söin niin vähän. Sen jälkeen seurasikin sala-ahmiminen. Ja siitä lihominen. Nyt äärilaidasta toiseen kulkeminen, jopa saman viikon aikana. Paino jojoilee, kaikki jojoilee elämässäni samalla tavalla.

Tunteet vaikuttavat siihen, mitä ja miten syö. Elämäntilanne vaikuttaa siihen paljon. En voi hyvin, en psyykkisesti enkä fyysisesti. Oon kipee. Oon ollut kovassa kuumeessa jo monta päivää. Väsyttää, eikä oikein mikään huvita. Öisin on hankala nukkua. Öisin on hankala tehdä kuitenkaan mitään, vaan lääkkeillä on saatava edes jonkinlainen uni aikaan. Edes pariksi tunniksi kerrallaan, turrutettava paha olo pois nukkumalla. Eikä sitten aamulla meinaa jaksaa nousta sängystä, on tokkurassa, on väsynyt... Eikä mikään jaksaisi oikein kiinnostaa.

Masennuskyselystä tuli pisteiksi 50 pistettä eli vaikea masennus. Tein sen tänään netissä. Mullahan on ollut vaikean masennuksen kausia, mutten nyt uskoisi millään voivani olla ihan niin masentunut... Tai sitten olen, vaikka esitänkin normaalimpaa kuin olenkaan. Olen yrittänyt puhua masentuneesta olostani, mutta juuri kukaan ei ole ottanut sitä tosissaan... Harmittaa.

Kuuntelen surullista musiikkia, mutta tämä yksi kyllä kolahtaa muhun suoraan sanoen paljon. Kuin unelmaani, kuin elämääni jossain vaiheessa - niin surullisella tavalla...

Nyt tämä nuori neitokainen menee nyt nukkumaan, ja herää aamulla jälleen uuteen päivään täynnä haasteita, joita tuskin voi enää jaksaa voittaa... Toivoa kuitenkin on, älkää huolehtiko.

I have to try

Anteeksi pitkä hiljaiseloni. Minulla ei ole ollut aikaa eikä inspiraatiota kirjoittaa tänne, mutta nyt yritän olla aktiivisempi.

Elämä koettelee minua taas, pistää voimani koetukselle.
En ymmärrä itseäni, miksi kaikesta pitää aina tehdä ongelma, miksi syöminen, liikunta, normaali elämä, kaikki täytyy tehdä itselleen hankalaksi. Minulle käy aina niin. Kaikesta voisi päästä paljon helpommallakin, itselleen voisi olla paljon kiltimpi. Huomaan aina jossain vaiheessa, kuinka ennen normaali asia tuottaa minulle yhtäkkiä vaikeuksia, saa ahdistumaan, hallitsee ajatuksia.
Syöminen on tällä hetkellä todella vaikeaa, myönnän sen nyt. Se vie kohtuuttoman paljon ajatuksia, hallitsee niitä liikaa.
Katson tarkkaan mitä syön, minulla on niin sanottuja "turvallisia" ruokia, joita voin syödä, tarkat ajat kuinka pitkän ajan jälkeen voin taas syödä ym. hullua eikö?

Nyt pitäisi olla täysin keskittynyt koulujuttuihin, ylppärit lähestyvät taas ja stressi kasvaa.
Pelkään kuinka selviydyn, kun kaikki muu vie niin paljon energiaa tällä hetkellä.
Yritän kuitenkin kovasti.
Olen joutunut kaiken tämän takia laskemaan tavoitteitani kovasti, olen joutunut jättämään asioita tekemättä ja muuttamaan suunnitelmia useaan otteeseen lukion aikana.
Nyt ainoa tavoitteeni on saada vielä lukion päättötodistus ja saada painaa valkolakki päähän,
tämän aion vielä saavuttaa.

Olen elämässäni kovin  yksin, vaikka minulla on paljon rakkaita ihmisiä lähelläni. Syy on minun, sillä en puhu ihmisille. En kerro asioistani, paljasta itsestäni asioita pintaa syvemmältä.
Olen ongelmieni ja päätösteni kanssa yksin.
Minulla on ainoastaan muutama henkilö, jotka tietävät minusta enemmän, jotka ymmärtävät, osaavat auttaa ja ovat suuri tuki. He riittävät, en tarvitse enempää. Tosin on surullista, että ketään näistä henkilöistä ei ole minun perheestäni. Ehkä vielä joskus opin kertomaan asioistani enemmän, uskallan pyytää apua ja annan ihmisten myös auttaa. Tähän mennessä en ole vielä juurikaan osannut ottaa apua vastaan. Se on vaikeaa.

Haaveilen jo kovasti tulevaisuudesta. Haluan muuttaa toisaalle, pois kaikesta tutusta, jonka ympäröimänä olen elänyt elämäni tähän päivään asti.
Haluan aloittaa elämän uudelta pohjalta, uudessa opiskelupaikassa, uudessa kaupungissa, omassa asunnossa. Ehkä näin voin päästää menneistä irti, antaa asioiden olla ja kerätä uusia parempia muistoja, vanhojen tilalle.