Voi kunpa voisin olla kuin muut... Elää normaalisti, elää niin kuin muutkin. Niin kuin normaalit. Miksi pitää olla joku mielenterveysongelmapaska? Huono ja arvoton... Tavallaan. Tavallaan arvoton. Tavallaan kuitenkin arvokas. On hankalaa elää tällaisessa ristiriitojen meressä itsensä kanssa.
Syöminen on hankalaa. Tänään olen syönyt liikaa. Siis todella paljon liikaa... Ja eräs kaverini kyselee jatkuvasti, olenko herkutellut jne. Entä jos en jaksa olla hänelle siitä tilivelvollinen? Entä jos en vain jaksa enää tätä syömisongelmakierrettä? Että kun olen "kotona", syön liian vähän, mutta täällä missä juuri nyt istun tätä kirjoittelemassa, syönkin ihan ylenmäärin liikaa... Miksi syömiseni heittelehtii laidasta toiseen? Miksen voisi vain olla luisevan laiha ja kaunis?
Joku kerran kysyi multa, miltä tuntuisi olla niin laiha, mitä haluaisin olla. Vastasin, että ihanalta. Koska silloin ei ainakaan olisi lihava. Mutta tämä kysyjä taas sanoi siihen, että se olisi rumaa, vastenmielistäkin. Inhottavaa. Eikä silloin todellakaan olisi onnellinen ja jaksaisi mitään... No mutta miksi sitten haluaisin olla niin laiha? Jotenkin ihannoin sitä. Olen ihannoinut yläasteen alkuajoista asti, jolloin painoin vajaa 50 kiloa. Nyt painan vajaa 100 kiloa eli puolet enemmän. Miksi? Miksi kävi näin? Koska psyykenlääkkeet, ylensyönti ja kaikki sellainen. Liikkumattomuus.
Syytän lihavuudestani itseäni paljon. Sitä miksi tuhlasin kaikki rahani aikoinaan vain syömisiin. Ja miksi olin kerran syömättä niin että pyörryin ja olisi voinut oikeasti tapahtua jotakin vakavaa. Lähellä oli, koska lääkärireissuhan siitä tuli, ja verensokeritkin olivat laskeneet todella matalalle, lähes olemattomiin. Ihmeellisintä oli, että jaksoin niinä aikoina liikkua ja pysyä pystyssä, vaikka söin niin vähän. Sen jälkeen seurasikin sala-ahmiminen. Ja siitä lihominen. Nyt äärilaidasta toiseen kulkeminen, jopa saman viikon aikana. Paino jojoilee, kaikki jojoilee elämässäni samalla tavalla.
Tunteet vaikuttavat siihen, mitä ja miten syö. Elämäntilanne vaikuttaa siihen paljon. En voi hyvin, en psyykkisesti enkä fyysisesti. Oon kipee. Oon ollut kovassa kuumeessa jo monta päivää. Väsyttää, eikä oikein mikään huvita. Öisin on hankala nukkua. Öisin on hankala tehdä kuitenkaan mitään, vaan lääkkeillä on saatava edes jonkinlainen uni aikaan. Edes pariksi tunniksi kerrallaan, turrutettava paha olo pois nukkumalla. Eikä sitten aamulla meinaa jaksaa nousta sängystä, on tokkurassa, on väsynyt... Eikä mikään jaksaisi oikein kiinnostaa.
Masennuskyselystä tuli pisteiksi 50 pistettä eli vaikea masennus. Tein sen tänään netissä. Mullahan on ollut vaikean masennuksen kausia, mutten nyt uskoisi millään voivani olla ihan niin masentunut... Tai sitten olen, vaikka esitänkin normaalimpaa kuin olenkaan. Olen yrittänyt puhua masentuneesta olostani, mutta juuri kukaan ei ole ottanut sitä tosissaan... Harmittaa.
Kuuntelen surullista musiikkia, mutta tämä yksi kyllä kolahtaa muhun suoraan sanoen paljon. Kuin unelmaani, kuin elämääni jossain vaiheessa - niin surullisella tavalla...
Nyt tämä nuori neitokainen menee nyt nukkumaan, ja herää aamulla jälleen uuteen päivään täynnä haasteita, joita tuskin voi enää jaksaa voittaa... Toivoa kuitenkin on, älkää huolehtiko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti